Norjan lakisääteinen eläkejärjestelmä on osa kansanvakuutusjärjestelmää (Folketrygden). Kansanvakuutusjärjestelmästä maksetaan eläkkeinä vanhuuseläkkeitä sekä lesken- ja lapseneläkkeitä. Kansanvakuutusjärjestelmästä maksetaan eläkkeiden lisäksi muita sosiaaliturvaetuuksia, kuten työkyvyttömyysetuuksia, työttömyysetuuksia, sairauspäivärahoja ja perhe-etuuksia.

Norjan eläkejärjestelmä on kolmiportainen. Sen perustan muodostaa yleinen kansanvakuutusjärjestelmä ja sitä täydentävä erityinen varhaiseläkejärjestelmä (sopimuseläke AFP) ja pakolliset kollektiiviset lisäeläkejärjestelmät (OTP-lain mukaiset eläkkeet). Näitä eläkejärjestelyjä täydentää yksilöllinen eläkesäästäminen.

Norjassa uudistettiin kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkejärjestelmää ja sopimuseläke-AFP:tä vuonna 2011. Työkyvyttömyysetuuksien uudistus tuli voimaan vuonna 2015. Vanhuuseläkejärjestelmän siirtymävaihe on vielä kesken. Vanhuuseläkkeet myönnetään osin vielä vanhojen ja osin uusien sääntöjen perusteella. Yksinomaan uusien vanhuuseläkesääntöjen mukaisesti lasketut eläkkeet tulevat myönnettäväksi vuonna 2025, kun vuonna 1963 syntyneet voivat jäädä 62-vuotiaana eläkkeelle. 

Kansanvakuutusjärjestelmän varhaiseläkemahdollisuuksia laajennettiin vuonna 2011 samalla rajaten eliniän pitenemisestä johtuvia kustannuksia. Eläkkeelle on tietyin edellytyksin mahdollista jäädä 62-vuotiaana, mutta kuukausieläke jää tällöin matalammaksi kuin myöhemmin eläkkeelle jäätäessä.

Hallinto ja valvonta

Norja lakisääteinen eläkejärjestelmä kuuluu työ- ja sosiaaliministeriön (Arbeids- og sosialdepartementet, ASD) hallinnonalaan. Työ- ja sosiaaliministeriö vastaa työmarkkina-, työympäristö-, eläke- ja hyvinvointipolitiikasta.

Kansanvakuutusjärjestelmän mukaisten etuuksien toimeenpanosta vastaa NAV (NAV, Arbeids- og velferdsforvaltningen). NAV:n tehtäviin kuuluvat lakisääteisten eläke-etuuksien lisäksi myös muiden sosiaalietuuksien kuten työkyvyttömyys- ja työttömyysetuuksien, sairauspäivärahojen, lapsiperheiden tukien toimeenpano ja hallinto. Lisäksi NAV vastaa yksityisen sektorin sekä osittain myös julkisen sektorin AFP-eläkejärjestelmien eläkkeiden laskennasta ja maksamisesta.

Valtionvarainministeriöllä (Finansdepartementet) on yleisvastuu valtion kansainvälisestä eläkerahastosta (Statens pensjonsfond utland – SPU, ”Oljefondet”) sekä Norjan kansallisesta eläkerahastosta (Statens pensjonsfond Norge, SPN), jotka muodostavat valtion eläkerahaston (Statens pensjonsfond). Vastuu valtion kansainvälisen eläkerahaston hallinnosta on Norjan Pankilla ja eläkerahaston operationaalisesta hallinnosta vastaa Norjan Pankin varainhoito (Norges Bank Investment Management, NBIM). Norjan kansallista eläkerahastoa (Statens pensjonsfond Norge, SPN) hallinnoi valtionvarainministeriön omistuksessa oleva kansanvakuutusrahasto (Folketrygdfondet). Valtion eläkerahaston tehtävänä on vahvistaa säästämistä kansanvakuutuksen eläkemenojen rahoittamiseksi sekä tukea öljyrahojen käyttöä pitkällä aikavälillä. 

Finanssivalvontaviranomainen (Finanstilsynet) valvoo muun muassa kollektiivisia eläkejärjestelyjä tarjoavia yhtiöitä ja eläkekassoja.

AFP-työmarkkinaeläke järjestelmää hallinnoi Fellesordningen for Avtalefestet Pensjon, joka kerää jäsenyritysten eläkevakuutusmaksut, käsittelee eläkehakemukset ja vahvistaa eläkeoikeuden sekä hallinnoi sijoitusvarallisuutta. NAV hoitaa etuuksien laskennan sekä maksamisen.

Veroviranomainen (Skatteetaten) kerää kansanvakuutusjärjestelmän sosiaalivakuutusmaksut.

Lakisääteisen järjestelmän rahoitus

Norjan kansanvakuutusjärjestelmä (Folketrygden) perustuu lakiin kansanvakuutusjärjestelmästä (Folketrygdloven – lov om folketrygden 28.2.1997, jäljempänä KVL). Kansanvakuutusjärjestelmää rahoitetaan kansanvakuutusmaksuilla sekä yleisellä verorahoituksella jakojärjestelmätyyppisesti. Valtion eläkerahastosta voidaan ohjata varoja valtion budjettiin ja siten esimerkiksi kansanvakuutusjärjestelmän rahoittamiseksi. Finanssipoliittisten ohjesääntöjen mukaan rahaston varoista (reaalituotosta) voi (pitkällä aikavälillä) käyttää vuosittain keskimäärin kolme prosenttia.

Kansanvakuutusjärjestelmän osuus valtion menoista vuonna 2019 oli 35 prosenttia (477 miljardia kruunua). Luvuissa ei ole mukana öljytoimialan menoja eikä siirtoja valtion eläkerahastoon. Kansanvakuutus-järjestelmästä maksettava keskimääräinen kuukausieläke vuonna 2019 oli 20 356 NOK (n. 2 066 €/kk).

Kansanvakuutusmaksut

Kansanvakuutusmaksuvelvollisuus on työnantajilla, työntekijöillä ja yrittäjillä sekä muilla kansanvakuutusjärjestelmän piiriin kuuluvilla henkilöillä.

Kansanvakuutusmaksu jakautuu työnantajamaksuun (arbeidsgiveravgift) ja vakuutetun kansanvakuutusmaksuun (trygdeavgift).

Työnantajia koskevien maksujen maksuprosentit ovat Norjassa eritetty eri vyöhykkeiden mukaisesti siten, että jokainen Norjan kunta sijaitsee tietyssä maksuluokkavyöhykkeessä. Työnantajan rekisteröidyn liikepaikan kuntasijainti ja toimiala määrittävät työnantajan kansanvakuutusmaksun (arbeidsgiveravgift) maksuprosentin.

Vakuutetulla kansanvakuutusmaksun (trygdeavgift) maksuperusteena on henkilön verolainsäädännön mukainen henkilökohtainen tulo (personnintekt).  Henkilökohtainen tulo käsittää palkkatulot ja muut vastaavat työstä saadut ansiot ja korvaukset. Kansanvakuutusmaksua maksetaan myös tietyistä työntekoa korvaavista ansiotuloista kuten sairauspäivärahoista, kansanvakuutusjärjestelmän mukaisista työttömyyspäivärahoista ja työkyvyttömyysetuudesta (uføretrygd). Kansanvakuutusmaksua maksetaan myös eläketulosta. Kansanvakuutusmaksua peritään kansanvakuutusmaksun alaisista tuloista vakuutetun iästä riippumatta, mutta alle 17-vuotiailla ja yli 69-vuotiailla maksuprosentti on alhaisempi.

Elinkeinonharjoittajilla kansanvakuutusmaksu lasketaan henkilökohtaisesta tulosta (beregned personinntekt), joka pohjautuu elinkeinotoiminnan veronalaisiin nettotuloihin (alminnelig inntekt) poislukien mm. pääomatulot.

Kansanvakuutusmaksua maksetaan alatulorajan ylittävistä tuloista (54 650 NOK (n. 5548 €), vuosi 2020). Vakuutetun kansanvakuutusmaksu ei kuitenkaan saa ylittää 25 prosenttia alatulorajan ylittävistä henkilökohtaisten tulojen (personinntekter) osuudesta. Mikäli vakuutettu ei maksa kansanvakuutusmaksua, eläkkeeseen oikeuttavaa tuloa vähennetään vastaavasti.

Työnantajia koskevan maksun peruste on työntekijän saama palkka ja muut korvaukset, jotka ylittävät alatulorajan. Myös hallituspalkkioista ja vastaavista luottamustehtävistä peritään työnantajamaksut.

Tyypilliset työnantajan ja työntekijän kansanvakuutusmaksut (vuodelta 2020) ovat oheisessa taulukossa (vyöhyke I, eteläinen Norja).

Maksu	Työnantaja	Työntekijä	Yhteensä
Kansanvakuutusmaksu	14,1 %	8,2 %	22,3 %

Koska työnantajia koskevat maksut ovat eriytetty, voi työnantajamaksu olla myös 0 prosenttia (Pohjois-Norjan vyöhyke V).

Luonnollisten henkilöiden yrittäjätuloksi katsotusta tulosta peritään 11,4 prosentin kansanvakuutusmaksu (vuosi 2020/2021).

Kansanvakuutusjärjestelmään on tietyin edellytyksin mahdollista liittyä myös vapaaehtoisesti. Henkilön maksujen prosenttiosuus on tällöin riippuvainen siitä, onko työnantaja velvollinen maksamaan työnantajamaksun pakollisesti vai vapaaehtoisesti ja mihin kansanvakuutusjärjestelmän osiin (terveys, eläke) henkilö haluaa liittyä.

Itsenäisillä elinkeinonharjoittajilla (selvstendig næringsdrivende) ja freelancereilla on eri oikeuksia kansanvakuutusjärjestelmän sosiaaliturvan osalta. Freelanceriksi katsotaan henkilö, joka työskentelee tai suorittaa toimeksiannon palkkaa tai muuta vastiketta vastaan ilman, että on itsenäinen elinkeinonharjoittaja.

Etuudet ja eläkkeen määräytyminen

Vanhuuseläkeuudistusten vaikutukset ikäluokkiin

Vuoden 2011 eläkeuudistuksen myötä on eläkkeiden määräytymisessä siirtymävaihe. Siirtymävaiheen aikana sovelletaan vanhuuseläkkeen määräytymisessä eri sääntöjä riippuen henkilön syntymävuodesta.

Vuosina 1943–1953 syntyneiden henkilöiden vanhuuseläke lasketaan kokonaan vanhojen sääntöjen (KVL 19 ja 3 luku) mukaan. Eläkkeelle jäämisikä vaikuttaa eläkkeen määrään erillisen suhdeluvun (forholdstall) kautta.

Vuosina 1954–1962 syntyneiden henkilöiden eläke lasketaan osittain vanhojen sääntöjen mukaan ja osittain uusien. Suhdeluku ja jakoluku (delingstall) vaikuttavat eläkkeen määrään.

Vuonna 1954 syntynyt saa eläkkeestä yhdeksän kymmenesosaa (9/10) vanhojen sääntöjen mukaisesti laskettuna (KVL 19 ja 3 luku), kun taas vuonna 1962 syntynyt saa enää kymmenesosan (1/10) eläkkeestään vanhojen sääntöjen mukaisesti laskettuna.

Vuonna 1963 tai sen jälkeen syntyneet henkilöt saavat koko vanhuuseläkkeensä uusien sääntöjen (KVL 20 luku) mukaan. Vuonna 1963 syntyneet voivat jäädä 62-vuotiaana eläkkeelle vuonna 2025, eli ensimmäiset pelkästään uusien sääntöjen mukaan lasketut eläkkeet voivat alkaa tuolloin.

Eläkeikä

Norjan kansanvakuutuksen vanhuuseläkkeelle on mahdollista jäädä 62–75 vuoden iässä. Eläkkeen nostamiselle ennen 67 ikävuotta on kuitenkin asetettu eläkkeen vähimmäistasoa koskevia edellytyksiä (ks. jäljempänä luku Vanhuuseläkkeelle jääminen ennen 67 ikävuotta).

Perusmäärä

Perusmäärä (grunnbeløp, G) on keskeinen käsite Norjan sosiaalivakuutuksessa. Eläkettä kerryttävän ansion enimmäismäärä (eläkeansiokatto) sekä eläkkeen määrä ovat osin sidoksissa perusmäärään ja määräytyvät suhteessa perusmäärään. Perusmäärää tarkistetaan vuosittain toukokuun alusta

Kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeen uudet säännöt

Kansanvakuutuslain 20 luvun mukaiseen uuteen vanhuuseläkkeeseen kuuluvat työhön perustuva työeläke (inntektspensjon) ja sitä täydentävä takuueläke (garantipensjon).

Norjan vanhuuseläkejärjestelmää on muutettu aiemmasta etuusperusteisesta järjestelmästä (DB, defined benefit) nimellisesti maksuperusteiseen (NDC, notional defined contribution), laskennallisiin tileihin perustuvaan eläkejärjestelmään. Laskennallinen eläkevarallisuus muutetaan elinikäiseksi eläkkeeksi (annuiteetiksi) jakamalla eläkevarallisuus odotettavissa olevilla eläkevuosilla. 

KVL:n luvun 20 säännöillä on vaikutusta vuonna 1954 ja sen jälkeen syntyneiden henkilöiden vanhuuseläkkeen määräytymiseen.

Työeläkkeen määräytyminen

Eläkepääoma (pensjonsbeholdning) muodostaa perustan työeläkkeelle ja sen laskennalle. Eläkepääoma muodostuu vuosittaisesta eläkeansiosta (pensjonsopptjening). Eläkeansio puolestaan karttuu eläkkeeseen oikeuttavista tuloista (pensjonsgivende inntekt). Eläkkeeseen oikeuttavista tuloista huomioidaan 13 ikävuodesta lähtien ansaitut tulot. Yläikäraja eläkeansion kartuttamiselle on 75 vuotta.

Eläkeansiota kertyy 18,1 prosenttia eläkkeeseen oikeuttavista tuloista. Eläkkeeseen oikeuttavilla tuloilla on kuitenkin tietty enimmäismäärä (ansiokatto). Eläkeansioksi huomioidaan enintään 7,1-kertaisen perusmäärän (7,1 G) mukaiset tulot (noin 5998 €/kk).

Jos kalenterivuodessa on määritetty useampi kuin yksi perusmäärä, käytetään enimmäismäärän laskennassa perusmäärien 7,1-kertaista keskiarvoa.

Eläkkeeseen oikeuttavien tulojen lisäksi tietyt veronalaiset sosiaaliturvaetuudet, asepalvelus ja hoivatyö kartuttavat henkilön eläkeansiota (ks. jäljempänä Kansanvakuutushyvitykset).

Henkilölle voi työeläkkeen lisäksi tulla maksettavaksi takuueläke.

Vanhuuseläkkeen voi nostaa täytenä tai eriasteisena osaeläkkeenä (20-, 40-, 50-, 60- tai 80-prosenttisena).

Kansanvakuutushyvitykset

Vuosittaista eläkeansiota on mahdollista kerryttää myös tietyistä etuuksista, varusmies- tai siviilipalveluksesta ja hoivatyöstä.

Takuueläke

Kansanvakuutuslain 20 luvun mukainen takuueläke (garantipensjon) perustuu kansanvakuutusjärjestelmän mukaiseen asumiseen tai työskentelyn perustuvaan vakuutusaikaan. Takuueläke on työeläkevähenteinen, ja sitä maksetaan vain, jos työeläke on vähäinen tai työeläkettä ei ole kertynyt lainkaan.

Takuueläkkeen edellytykset

Täyden takuueläkkeen edellytyksenä on vähintään 40 vuoden vakuutusaika (trygdetid) kansanvakuutusjärjestelmässä. Jos vakuutusaikaa ei ole täyttä 40 vuotta, pienenee eläkkeen määrä 1/40 jokaista puuttuvaa vuotta kohti. Vähimmäisvakuutusaika etuusoikeudelle on kolmen vuoden vakuutusaika asumisen tai työskentelyn perusteella 16–66 vuoden ikäisenä. Sosiaaliturvasopimusten sääntöjen perusteella vakuutusaikaa koskeva edellytys voi olla lyhyempi. Vakuutusaikaa voi kertyä myös eläkkeellä ollessa (66-vuotiaaksi).

Takuueläke maksetaan vain, jos henkilö on vakuutettuna kansanvakuutusjärjestelmässä tai jos henkilö on yhteensä ollut vähintään 20 vuotta vakuutettuna (työ tai asuminen) kansanvakuutusjärjestelmässä. Työeläkkeessä vastaavia edellytyksiä ei ole, vaan työeläke maksetaan ulkomaillekin. Vanhojen sääntöjen (KVL 19 luku) mukaan peruseläkkeen (grunnpensjon) eksportoinnin edellytyksenä on 20 vuoden asumisen perusteella Norjassa vakuutettuna oleminen.

Täysi takuueläkkeen määrä jakautuu normaaliin (ordinær sats) ja korkeaan määrään (høy sats), jotka soveltuvat täyden vakuutusajan mukaiseen 67-vuotiaana täytenä nostettuun takuueläkkeeseen. Normaali määrä maksetaan henkilölle, joka asuu puolison kanssa, joka saa esimerkiksi työkyvyttömyysetuutta, vanhuuseläkettä tai jonka vuositulot ovat yli kymmenen kertaa perusmäärän suuruiset. Korkea määrä maksetaan muille kuin tavallisen määrän saaville täyden etuusoikeuden täyttäville henkilöille.  

Takuueläke muutetaan eläkkeen laskentaa varten eläkevarallisuudeksi eläkettä nostettaessa. Henkilön takuueläkevarallisuus on erotus, joka saadaan, kun takuueläkkeen määrä 67 vuoden iässä kerrotaan jakoluvulla  ja tästä vähennetään 80 prosenttia henkilön mahdollisesta työeläkevarallisuudesta. Jos erotus on negatiivinen, takuueläkettä ei tule maksettavaksi. Jos eläke nostetaan aiemmin kuin 67 vuoden iässä, arvioidaan varhennettuna otettavan eläkkeen laskentaa varten henkilön takuueläkkeen määrä 67-vuotiaana.

Myös mahdollisesti maksettavaksi tulevaan takuueläkkeeseen sovelletaan jakolukua eläkettä nostettaessa kuten työeläkkeeseen (ks. jäljempänä ks. Elinajanodotteen huomioiminen eläkettä nostettaessa – jakoluku ).

Vanhuuseläkkeen rinnalla voi vapaasti työskennellä ilman, että eläkkeen määrä vähenee. Työeläkettä kertyy työskentelystä aina sen vuoden loppuun, jona henkilö täyttää 75 vuotta. Jos henkilö jatkaa työntekoa täyden eläkkeen nostamisen jälkeen, työnteosta ansaittu työeläke vähentää kuitenkin mahdollista takuueläkettä 80 prosenttia.

Elinajanodotteen huomioiminen eläkettä nostettaessa – jakoluku

Vanhuuseläke sopeutetaan väestön elinajan muutoksiin. Säännöksen päämääränä on automaattisesti vakauttaa kansanvakuutuksen vanhuuseläkemenot, kun väestön odotettavissa oleva elinikä muuttuu.

Jos väestön elinikä pitenee, tulisi eläkkeen elinaikasopeutuksen myötä henkilön työskennellä pidempään, jotta hän saisi vastaavan vuosittaisen eläkkeen kuin vanhemmat ikäluokat.

Kansanvakuutuslain mukaan vanhuuseläkkeen tulisi lisäksi olla aktuaarisesti neutraali eläkkeen nostoikään nähden, mikä tarkoittaa, että yksilöille elinkaaren aikana maksettujen eläkkeiden odotetun yhteismäärän (nykyarvon) tulisi olla riippumaton siitä, minkä ikäisenä eläke nostetaan.

Eliniän sopeutusmekanismilla eläkkeen määrää sopeutetaan jakoluvulla (delingstall) kunkin ikäluokan elinajanodotteeseen. Eläkkeelle jäätäessä henkilön eläkepääoma muunnetaan vuosieläkkeeksi jakamalla se jakoluvulla.

Vanhuuseläkkeen elinaikasopeutus toteutetaan vanhojen sääntöjen soveltamisessa suhdeluvulla (forholdstall, ks. jäljempänä luku Elinajanodotteen huomioiminen eläkettä nostettaessa – suhdeluku).

Jakoluku määritetään kullekin ikäluokalle 61-vuotiaana ja se kuvaa elinajanodotteen pituutta kyseisen ikäluokan osalta. Jakoluvun määrittämisessä on käytetty mm. vanhempien ikäluokkien kuolleisuuslukujen keskiarvoa jakoluvun määrittämishetkeä edeltävältä kymmeneltä vuodelta. Jakoluku määritetään kahden desimaalin tarkkuudella. Jakoluku on sitä suurempi, mitä nuorempana eläke nostetaan, ja kuukausieläke tällöin vastaavasti pienempi kuin jos eläke nostettaisiin myöhemmin.

Kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeen vanhat säännöt

Vuosina 1943–1953 syntyneiden henkilöiden vanhuuseläke koostuu vanhojen sääntöjen (KVL 3 ja 19 luku) mukaisesti peruseläkkeestä (grunnpensjon), työeläkkeestä (tilleggspensjon) ja/tai eläkelisästä (pensjonstillegg).

Vanhuuseläkkeelle on mahdollista jäädä 62–75 vuoden iässä, kuten uusien sääntöjen mukaan. Eläkkeen nostamiselle ennen 67 ikävuotta on kuitenkin asetettu eläkkeen vähimmäistasoa koskevia edellytyksiä. Eläkkeen voin nostaa joko täytenä tai eriasteisena osaeläkkeenä (20-, 40-, 50-, 60- tai 80-prosenttisena). Peruseläkkeen, lisäeläkkeen ja eläkelisän määrään vaikuttavat eläkkeen laskennassa käytetty eliniän sopeutusmekanismi, suhdeluku (forholdstall).

Työeläkkeen määräytyminen

Eläkepiste on työeläkkeen laskennassa käytettävä keskeinen käsite. Eläkepistevuosi on puolestaan kalenterivuosi, jona henkilö on ansainnut eläkepisteitä tai jona henkilölle on hyväksiluettu eläkepisteitä tai leskeneläkettä laskettaessa käytettäviä tulevan ajan pisteitä.

Henkilö ansaitsee eläkepisteitä, jos hänellä on perusmäärän ylittäviä eläkkeeseen oikeuttavia tuloja (pensjonsgivende inntekt) kalenterivuonna. Eläkkeeseen oikeuttavaksi tuloksi katsotaan tietyin rajoituksin tuloverolainsäädännön mukainen henkilökohtainen tulo (personnintekt). Ansiotulojen lisäksi eläkkeeseen oikeuttavaksi tuloksi luetaan myös tietyt etuudet kuten sairauspäiväraha ja työttömyysetuudet.

Saadakseen oikeuden kansanvakuutuksen työeläkkeeseen on henkilöllä oltava eläkepisteitä vähintään kolmelta vuodelta (3 eläkepistettä). Työeläkkeeseen ei tehdä vähennyksiä, jos on ansainnut eläkepisteitä vähintään 40 vuodelta. Eläkepisteitä voi kerryttää 16–75-vuotiaana.  Verohallinto vahvistaa vuosittaiset eläkepisteet.

Työeläkkeen määrä on riippuvainen muun muassa siitä, kuinka monta vuotta henkilö on ansainnut eläkepisteitä ja siitä, kuinka korkea henkilön työtulo on ollut ansainta-aikana.

Työskentelytilanteissa, joissa henkilö saa täyttä tai osittaista työkyvyttömyysetuutta, henkilölle hyväksiluettavien eläkepisteiden laskenta eroaa normaalitilanteista.

Peruseläke

Kansanvakuutuslain 19 luvun mukaisen vanhuuseläkkeen täysi peruseläke (grunnpensjon) karttuu 40 vuodessa. Vähimmäisvakuutusaika etuusoikeudelle on kolme vakuutusvuotta 16–66-ikävuoden ajalta. Peruseläke perustuu asumiseen Norjassa eikä se siis ole riippuvainen henkilön ansiotuloista. Peruseläke ei myöskään ole työeläkevähenteinen.

Henkilö, joka ei enää ole vakuutettu, on oikeutettu peruseläkkeeseen, jos hän on asunut maassa vähintään 20 vuotta tai hänellä on oikeus kansanvakuutuksen työeläkkeeseen. Eläkettä varten vakuuttamattomien, alle 20 vuoden vakuutusajan omaavien henkilöiden peruseläke lasketaan työeläkkeen ja vakuutusajan pituuden mukaisesti.

Peruseläke lasketaan henkilön vakuutusajan perusteella. Jos vakuutusaikaa ei ole täyttä 40 vuotta, pienenee eläkkeen perusmäärä 1/40 jokaista puuttuvaa vuotta kohti.

Täysi peruseläke on lähtökohtaisesti perusmäärän suuruinen (1 G). Vuonna 2019/2020 perusmäärä (1 G) oli 99 858 NOK (n. 845 €/kk).  Henkilön täyden peruseläkkeen määrää voidaan vähentää (90 prosenttiin), jos esimerkiksi puoliso saa eläkettä.

Peruseläkkeeseen myönnetään tietyin edellytyksin puolisokorotusta, jos henkilö elättää puolisoa, joka ei saa eläkettä. Lisäksi alle 18-vuotiaita lapsia elättävä voi olla oikeutettu peruseläkkeen lapsikorotukseen.

Myös peruseläkkeeseen sovelletaan suhdelukua eläkettä nostettaessa (ks. jäljempänä). Jos eläke nostetaan osittaisena, sovelletaan suhdelukua nostettuun eläkkeen osaan.

Eläkelisä

Eläkelisä (pensjonstillegg) on tarkoitettu 1944 ja myöhemmin syntyneille henkilöille, jotka ovat ansainneet vähän tai eivät lainkaan työeläkettä. Eläkelisä vastaa tietyin osin aiempaa erityislisää (særtillegget). Eläkelisä varmistaa, että henkilön eläkkeiden yhteismäärä vastaa vähintään niin kutsutun eläkkeen vähimmäistason (minste pensjonsnivå) määrää.

Yleinen etuusoikeuden edellytys on, että henkilö on ollut vähintään kolme vuotta vakuutettu kansanvakuutusjärjestelmässä. Täyteen vähimmäistason mukaiseen eläkkeeseen on oikeutettu 40 vuoden vakuutusajalla. Puuttuvat vuodet vähentävät suhteessa täyden eläkelisän määrää.

Eläkelisän määrä lasketaan huomioiden henkilön peruseläkkeen ja työeläkkeen (ns. basispensjon) yhteismäärä sekä eläkkeen vähimmäistaso.

Vähimmäistason määrille on asetettu neljä kategoriaa: alhainen määrä (lav sats), normaali määrä (ordinær sats), korkea määrä (høy sats) ja erityismäärät (særskilte satser). Maksettava määrä riippuu henkilön olosuhteista. Kun eläke nostetaan 67-vuotiaana, soveltuvan vähimmäistason mukaista vähimmäiseläkettä verrataan henkilön eläkkeiden yhteismäärään. Jos peruseläkkeen ja työeläkkeen määrä on alempi kuin eläkkeen määritelty vähimmäistaso, maksetaan erotus eläkelisänä.

Mahdollinen maksuun tuleva eläkelisä jaetaan peruseläkkeen ja työeläkkeen tavoin nostohetken suhdeluvulla.

Jos henkilö jatkaa työntekoa eläkkeellä, niin vanhojen sääntöjen mukaan, työnteosta ansaittu työeläke vähentää mahdollista eläkelisää kruunun kruunusta.

Elinajanodotteen huomioiminen eläkettä nostettaessa – suhdeluku

Vanhuuseläkkeen elinaikasopeutus toteutetaan (ks. edellä Elinajanodotteen huomioiminen eläkettä nostettaessa – jakoluku) KVL:n luvun 19 sääntöjä sovellettaessa suhdeluvulla (forholdstall).

Suhdelukua sovelletaan peruseläkkeeseen, työeläkkeeseen ja eläkelisään eläkkeelle jäätäessä.

Suhdeluvussa huomioidaan ikäluokkien väliset elinaikamuutokset tietyssä eläkkeen nostoiässä (elinaikasopeutus) ja kunkin ikäluokan sisällä eroavat eläkkeen nostoiät (neutraalisuus). Suhdeluku määritetään vuonna 1943–1962 syntyneille ikäluokille ja sitä sovelletaan 62–75-vuotiaana nostettaviin eläkkeisiin. Suhdeluvun voi katsoa ilmaisevan sitä, kuinka paljon odotettu elinikä eroaa 1943 syntyneen ikäluokan odotetusta eliniästä 67-vuotiaana.

Kunkin ikäluokan lopullinen suhdeluku vahvistetaan ikäluokan täyttäessä 61 vuotta. Suhdeluvun laskennassa huomioidaan kuolevuustilastoihin perustuvat keskimääräiset kuolevuusasteet viimeisen kymmenen vuoden ajalta ennen suhdeluvun vahvistamishetkeä. Diskonttokorkona laskennassa käytetään ansioiden kasvua. Suhdeluku on normeerattu siten, että se on 1 vuonna 1943 syntyneiden 67-vuotiaiden henkilöiden kohdalla.

Edellä olevaan esimerkkiin sovellettuna, kun eläke nostetaan 67-vuotiaana, henkilön vuosittaisen työeläkkeen määrä saadaan, kun eläke jaetaan ao. ikäluokan 67-vuotiaita koskevalla suhdeluvulla (183 704 / 1,049 = 175 123 NOK/vuosi ja 14 594 NOK/kk). Myös peruseläke ja mahdollinen maksuun jäävä eläkelisä jaetaan suhdeluvulla.

Jos nostoastetta muutetaan tai päivitetään, maksussa oleva eläke jaetaan muutoshetken suhdeluvulla.

NAV vahvistaa jakoluvun ja suhdeluvun (ks. edellä) 62–75-vuotiaana eläkkeensä nostavilla ikäluokille. Luvut, jotka soveltuvat seuraavana vuonna 62 täyttäviin henkilöihin, vahvistetaan vuosittain ennen heinäkuuta.

Koska vuosina 1954–1962 syntyneiden eläke lasketaan osittain vanhojen sääntöjen mukaan ja osittain uusien sääntöjen mukaan, sekä suhdeluku että jakoluku vaikuttavat ikäluokkien eläkkeen määrään. Jos henkilö on syntynyt esimerkiksi vuonna 1957, saa hän 6/10 eläkkeestään vanhojen sääntöjen mukaan laskettuna ja 4/10 uusien sääntöjen mukaan laskettuna.

Vanhuuseläkkeelle jääminen ennen 67 ikävuotta

Kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeelle on mahdollista jäädä 62 vuoden iästä alkaen. Jotta turvattaisiin henkilön vähimmäiseläkkeen määrä henkilön täyttäessä 67 vuotta, on joustavalle ennen 67 vuoden ikää otetulle eläkkeelle asetettu sen vähimmäismäärää koskeva edellytys.  

Vähimmäismäärä arvioidaan siihen vähimmäistasoon nähden, joka soveltuisi, jos henkilö nostaisi eläkkeensä 67-vuotiaana.

KVL:n 20 luvun mukaan (uudet säännöt), jos eläkkeen aikoo nostaa ennen 67 ikävuotta, tulisi eläkkeen määrän (työeläke ja mahdollinen takuueläke) 67-vuotiaana vastata täyden vakuutusajan mukaista 67-vuotiaana soveltuvan korkean määrän (høy sats) takuueläkettä. Jos eläkkeen yhteismäärä on pienempi kuin takuueläkkeen täysi taso 67 vuotiaana, varhennetulle eläkkeellä jäännille asetettu ehto ei täyty.

Tilanteissa, joissa henkilölle on kertynyt eläkettä EU/ETA-maissa tai sosiaaliturvasopimusmaissa, takuueläkkeen tasoa koskevaa vaatimusta voidaan alentaa suhteuttamalla se ulkomailla oleskeluaikaan.

KVL:n 19 luvun mukaan (vanhat säännöt), jos henkilö aikoisi jäädä eläkkeelle ennen kuin hän täyttää 67 vuotta, tulisi hänen 67-vuotiaana saamansa peruseläkkeen, työeläkkeen ja eläkelisän yhteismäärän vastata täyden vakuutusajan mukaista eläkkeen vähimmäistasoa hänen täyttäessä 67 vuotta.

Koska ennen 67 vuoden ikää varhennettuna otetun eläkkeen tulee olla arvioidun vähimmäistason mukainen, oikeus vähimmäistason mukaiseen eläkkeeseen tulee käytännössä vasta, kun henkilö täyttää 67 vuotta.

Vähimmäiseläkkeen tasoja tarkistetaan suhteessa ansioiden kasvuun ja sopeutetaan kyseisenä vuonna 67-vuotiaiden elinajanodotteeseen.

Työkyvyttömyysetuudet

Työkyvyttömyyseläke (uførepensjon) muuttui 1.2.2015 työkyvyttömyysetuudeksi (uføretrygd).

Työkyvyttömyyseläkkeen nimellä voidaan edelleen maksaa muiden kuin NAV:n, esimerkiksi valtion eläkekassan (Statens pensjonskassen), kautta hoidettavaa työkyvyttömyysetuutta. Työtapaturmasta johtuneen työkyvyttömyyden korvaamisen sovelletaan tiettyjä poikkeavia, vahingoittuneelle edullisempia ehtoja. Alla ei käsitellä työtapaturmasta johtuvaan työkyvyttömyyteen liittyviä poikkeavia etuussääntöjä.

Työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää 18–67-vuotiaalle vakuutetulle, jonka työ- ja ansiokyky on pysyvästi alentunut sairauden, vian tai vamman vuoksi vähintään 50 prosenttia. Jos henkilö saa työselvitysrahaa (arbeidsavklaringspenger), ansiokyvyn on oltava pysyvästi alentunut vähintään 40 prosenttia.

Vakuutusaikaa koskevat edellytykset

Työkyvyttömyysetuuden edellytyksenä on vähintään kolmen vuoden vakuutusaika Norjassa etuuden hakemista edeltävältä ajalta (Norjassa asumisen tai työskentelyn perusteella). Yhden vuoden vakuutusaika Norjassa on riittävä tietyissä tilanteissa, jos kyseessä on alle 26-vuotiaana työkyvyttömäksi tullut henkilö.

Oikeus työkyvyttömyysetuuteen edellyttää lisäksi, että henkilö on vakuutettuna kansanvakuutusjärjestelmässä. Kuitenkin jos henkilö on ollut vähintään 20 vuotta vakuutettuna (16–66- vuotiaana), edellytystä ei sovelleta.

Sosiaaliturvasopimusten määräyksiä sovellettaessa edellä olevista vähimmäisedellytyksistä voidaan myös poiketa.

Yleistä työkyvyttömyyden arvioinnista

Norjassa voi edellytysten täyttyessä jäädä vanhuuseläkkeelle 62-vuotiaana. Jos työkyvyttömyysetuutta hakeva henkilö on yli 62-vuotias, on edeltävien vuosien eläkkeeseen oikeuttavien ansioiden määrälle asetettu vähimmäismäärää koskevia edellytyksiä.

Työkyvyttömyysetuuden määräytyminen

Työkyvyttömyysetuuden laskennassa vakuutusajaksi huomioidaan myös aika työkyvyttömyystapahtumasta 66-vuotiaaksi asti. Tätä tulevaa aikaa voidaan vähentää, jos henkilöllä on vakuutusaikaa vähemmän kuin 4/5 työkyvyttömyystapahtuman ja 16 ikävuoden välisestä ajasta. Täyteen etuuteen vaaditaan 40 vuoden vakuutusaika. Jos vakuutusaikaa on vähemmän, vähennetään etuuden määrää suhteessa puuttuvan aikaan.

Työkyvyttömyysetuuden peruste on eläkkeeseen oikeuttavien ansioiden keskiarvo kolmelta parhaalta vuodelta työkyvyttömyystapahtumaa edeltävältä viiden vuoden ajanjaksolta. Vuodet, joina henkilölle on myönnetty työkyvyttömyysetuutta, huomioidaan vuosina, joina henkilöllä on eläkkeeseen oikeuttavia tuloja. Vuodelta, jona henkilö on ollut varusmiespalveluksessa tai siviilipalveluksessa tai vapaaehtoisessa palveluksessa, huomioidaan etuuden perusteena vähintään kolminkertainen perusmäärä.

Henkilön tuloja, jotka ylittävät kuusinkertaisen perusmäärän, ei oteta huomioon etuuden määrää laskettaessa.

Työkyvyttömyysetuuden määrä on 66 prosenttia laskentaperusteesta.

Etuuden vuosittainen vähimmäismäärä on yksinasuvalle 2,48 kertainen perusmäärä (2,48 G), eli 247 648 NOK (n. 2095 €/kk). Työkyvyttömänä syntyneet tai alle 26-vuotiaana työkyvyttömäksi tulleet ovat oikeutettuja korkeampaan vuosittaiseen vähimmäisetuuteen

Osatyökyvyttömyystilanteissa etuus on työkyvyttömyysprosentin suuruinen osuus täydestä eläkkeestä.

Etuuteen voin tietyin edellytyksin maksaa lisän jokaisesta alle 18-vuotiaasta lapsesta. Etuuden kokonaismäärä ei voi ylittää 95 prosenttia työkyvyttömyyttä edeltävistä tuloista.

Täysi työkyvyttömyysetuus muuttuu automaattisesti vanhuuseläkkeeksi 67 vuoden iässä. Osittaisen työkyvyttömyysetuuden tilanteissa vanhuuseläke myönnetään osa-eläkkeenä, jonka aste on lähinnä työkyvyttömyysastetta. Työkyvyttömyysetuuden ja vanhuuseläkkeen voi myös yhdistää yli 62-vuotiaana siten, että työkyvyttömyysetuuden mukainen työkyvyttömyysaste ja vanhuuseläkkeen nostoaste eivät ylitä sataa prosenttia.

Perhe-eläkkeet

Kansanvakuutusjärjestelmästä maksetaan perhe-eläkkeinä leskeneläkettä (gjenlevendepensjon) ja lapseneläkettä (barnepensjon).

Keskeistä leskeneläkeoikeudelle on avioliiton pituus ja se, oliko parisuhteessa mukana lapsia. Leskeneläkkeen maksamisen lähtökohtana on turvata edunjättäjän puolison toimeentulo. Leskeneläkkeellä pyritään myös tukemaan lesken itsenäisyyttä ja työnsaantimahdollisuuksia.

Leskeneläke koostuu peruseläkkeestä, työeläkkeestä ja/tai erityislisästä.

Leskelle voi leskeneläkkeen sijasta tulla maksettavaksi ylimenoetuus (overgangsstønad), jos leskeneläkkeen saamisen ehdot eivät täyty.

Alla ei käsitellä työtapaturmasta johtuvaan edunjättäjän kuolemaan mahdollisesti liittyviä poikkeavia etuussääntöjä.

Leskeneläke

Edunjättäjää koskevat edellytykset

Leskeneläkkeen ja myös ylimenoetuuden (overgangsstønad) maksamiselle edunjättäjän osalta on se, että edunjättäjä oli vakuutettu vähintään kolmen vuoden ajan ennen kuolemaansa kansanvakuutusjärjestelmässä tai että sai vähintään kolmen vuoden ajan eläkettä tai työkyvyttömyysetuutta.

Edunjättäjää koskevat edellytykset kuitenkin täyttyvät, jos edunjättäjä kuollessaan kuului kansanvakuutusjärjestelmän piirin ja hänelle olisi ollut myönnettävissä eläkeansionsa perusteella määrältään perusmäärää vastaavansuuruinen etuus (KVL 3 ja 19 luvun sääntöjen mukaisesti laskettuna).

Kolmen vuoden edellytystä ei vaadita myöskään esimerkiksi, jos edunjättäjä oli alle 26-vuotias kuollessaan ja oli vakuutettuna kansanvakuutusjärjestelmässä.

Edunsaajaa koskevat edellytykset

Rekisteröidyssä parisuhteessa elävät rinnastetaan aviopuolisoihin, joten heillä on oikeus eläkkeeseen samoin kuin leskillä. Ei-naimisissa olevat samassa taloudessa asuvat henkilöt rinnastetaan puolisoihin, jos heillä on tai on ollut yhteisiä lapsia tai he ovat aiemmin olleet naimisissa.

Yleisenä edellytyksenä leskeneläkkeelle on se, että avioliitto oli kestänyt edunjättäjän kuollessa vähintään viisi vuotta tai että leskellä on tai oli lapsia edunjättäjän kanssa tai että leski hoitaa edunjättäjän lapsia siten, että avioliitto ja lasten hoitoaika ovat yhteensä jatkuneet vähintään viisi vuotta. Edunjättäjän lasten hoitaminen on pitänyt alkaa ennen edunjättäjän kuolemaa.

Leskeneläkkeen edunsaajana voisi olla useampikin henkilö, esimerkiksi puoliso sekä eronnut aiempi puoliso.

Puolison tulisi olla vakuutettuna kansanvakuutusjärjestelmässä leskeneläkkeen saamiseksi. Edunjättäjälle mahdollisesti kertynyt työeläke (tilleggspensjon) sekä peruseläke, joka vastaa työeläkkeen laskemisessa käytettyjen eläkepisteiden määrää, myönnetään kuitenkin puolisolle (myös ulkomaille), vaikka puoliso ei olisi vakuutettuna. Lisäksi, vaikka puolison vakuutettuna oloa koskeva edellytys ei täyty, mutta edunjättäjällä tai puolisolla on vähintään 20 vuotta kansanvakuutusjärjestelmän mukaista asumisaikaa Norjassa, niin puolisolla on oikeus (myös ulkomaille) maksettavaan peruseläkkeeseen.

Myös eronneella puolisolla on oikeus leskeneläkkeeseen, jos puoliso ei ole avioitunut uudelleen ja erosta oli aiemman puolison kuollessa kulunut vähemmän kuin viisi vuotta. Lisäksi avioliiton oli tullut kestää vähintään 25 vuotta, tai 15 vuotta, jos puolisoilla oli yhteisiä lapsia.

Jos edellä mainitut edellytykset eivät täyty, voidaan leskelle maksaa ylimenoetuutta (overgangsstønad) tietyin edellytyksin. Ylimenoetuuden edellytykset liittyvät alle 8-vuotiaan lapsen hoitoon, työllistävään koulutukseen osallistumiseen ja yleiseen uudelleensopeutumisjaksoon kuoleman jälkeen. Ylimenoetuus myönnetään 6–12 kuukaudeksi. 

EU-asetukset ja sosiaaliturvasopimukset sisältävät edellä olevista edellytyksistä poikkeavia sääntöjä. Kaikki poikkeavin ehdoin myönnetyt etuudet eivät kuitenkaan ole eksportoitavissa ulkomaille.

Puolison etuusoikeus päättyy, kun hän täyttää 67 vuotta tai kun hän jää vanhuuseläkkeelle tai kun hänellä on oikeus työkyvyttömyyseläkkeeseen tai kun puoliso saa julkisen järjestelmän mukaista AFP-sopimuseläkettä.

Leskeneläkkeen määrä

Leskeneläkkeen työeläke on 55 prosenttia edunjättäjälle myönnetystä tai myönnettävistä olleesta täydestä työkyvyttömyyseläkkeen työeläkeosasta (aiemmat työkyvyttömyyseläkkeen määräytymistä koskevat säännöt) tai vanhuuseläkkeestä.

Leskeneläke päättyy, kun puoliso täyttää 67 vuotta tai jos hän nostaa vanhuuseläkkeen. Puolison, joka on 62–67-vuotias, tulee valita joko leskeneläke tai oma vanhuuseläke. Vanhuuseläkkeen työeläke eläkeikäiselle puolisolle, joka täyttää leskeneläkkeen saamisen ehdot, lasketaan edunsaajalle edullisimpana vaihtoehtona tietyistä eri laskentavaihtoehdoista, ja siihen sovelletaan elinajansopeutusta (suhdelukua).

Peruseläke määräytyy kuten KVL 3 ja 19 luvun mukainen peruseläke (ks. edellä Peruseläke (Grunnpensjon). Edunjättäjää koskevaksi vakuutusajaksi huomioidaan myös aika kuolinhetkestä vuoteen, jona henkilö olisi täyttänyt 66 vuotta, jos edunjättäjä kuoli alle 67-vuotiaana. Puolison peruseläkkeen laskennassa käytetään edunjättäjän vakuutusaikaa, jos edunjättäjän vakuutusaika on pidempi kuin puolison.

Mahdollisesti maksettavaksi tuleva leskeneläkkeen erityislisä (særtillegg) on tietty prosenttiosuus perusmäärästä. Erityislisä maksetaan vastaten peruseläkkeen laskemisessa käytettyä asumisaikaa.

Leskeneläkettä ja ylimenoetuutta vähentävät puolison ansiotulot tai ne ansiotulot, jotka puolison voidaan ansiomahdollisuudet huomioon ottaen olettaa saavan. Kansanvakuutuslain lähtökohtana on, että alle 55-vuotiaan lesken tulot oletetaan olevan kaksi kertaa perusmäärän suuruiset yhden vuoden kuluttua kuolemasta, ellei leskellä ole perusteltua syytä oletettua alhaisemmille tuloille.

Eläkettä ja ylimenoetuutta ei vähennetä, jos todellinen tai oletettu vuositulo on vähemmän kuin puolet perusmäärästä. Etuuksia vähennetään 40 prosentilla puolen perusmäärän (0,5 G) ylittävistä tuloista.

Leskelle voidaan lisäksi maksaa erityisiä lisiä lastenhoidon kuluihin liittyen.

Lapseneläke

Alle 18-vuotiailla lapsilla on oikeus lapseneläkkeeseen, jos toinen tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Lapseneläkkeessä on vastaavat edunjättäjää ja edunsaajaa koskevat edellytykset kuin leskeneläkkeessä. Jos edunjättäjällä ei ollut oikeutta täyteen vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeeseen puuttuvan vakuutusajan vuoksi, maksetaan lapseneläkkeet vastaavasti vähennettyinä. Lapseneläkettä myönnetään 20-vuotiaaksi, jos molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja lapsi opiskelee.

Lapseneläkkeen määrä lasketaan siten, että ensimmäisestä lapsesta lapseneläkkeen määrä on 40 prosenttia perusmäärästä vuodessa ja seuraavista lapsista 25 prosenttia perusmäärästä. Jos molemmat vanhemmat ovat kuolleet vastaa ensimmäisen lapsen lapseneläkkeen määrä vanhemmille myönnettävissä olleista leskeneläkkeistä suurempaa. Toisen lapsen eläkkeen määrä on 40 prosenttia perusmäärästä ja kunkin seuraavan 25 prosenttia perusmäärästä.

Lasten eläkkeet lasketaan kuitenkin yhteen ja maksetaan samansuuruisena kullekin, jos lapsia on kaksi tai useampi.

Indeksointi

Kansanvakuutusjärjestelmän perusteella karttuvan eläkkeen (19 luku) ja maksettavan työeläkkeen määrä oli aiemmin suoraan sidoksissa perusmäärään tasoon. Jos perusmäärää nostetaan, nousee myös työeläkkeet.

Uusien sääntöjen (KVL 20) mukaisesti kertynyt eläkevarallisuus tarkistetaan vuosittain palkkatason nousulla.

Palkkatason kasvu perustuu kyseisen vuoden odotettuun palkkakehitykseen mahdollisella kahden vuoden todellisen ja odotetun palkkatason välisellä erolla tarkistettuna.

Maksussa olevat eläkkeet tarkistetaan yleensä toukokuussa palkkatason muutoksella, josta on vähennetty kiinteä 0,75 prosenttiyksikön osuus.

Takuueläkkeen määriä tarkistetaan vuosittain ansioiden muutoksella ja suhteutetaan ao. vuoden 67-vuotiaiden elinajanodotteen muutokseen. Takuueläkkeen tasojen tarkistukset eivät voi olla pienempiä kuin 0,75 prosenttiyksiköllä vähennettyjen maksussa olevien eläkkeiden tarkistukset.

Vanhojen sääntöjen (KVL 19 ja 3 luvun) mukaisen työeläkkeen laskennassa käytetään perusmäärää, joten perusmäärän muutos vaikuttaa eläkkeen laskentaan. Perusmäärän vuosittaisen tarkistuksen tulisi vastata palkkatason kasvua.

Maksussa olevat eläkkeet mukaan lukien eläkelisä tarkistetaan palkkatason muutoksella, josta on vähennetty kiinteä 0,75 prosenttiyksikön osuus.

Eläkkeen vähimmäistason määrää tarkistetaan vuosittain palkkojen muutoksella ja suhteutetaan ao. vuoden 67-vuotiaiden elinajanodotteen muutokseen. Eläkkeen vähimmäistason tarkistus ei voi olla pienempi kuin 0,75 prosenttiyksiköllä vähennetyn maksussa olevan eläkkeen tarkistus.

Osaeläketilanteissa nostamatta jääneen eläkeosuuden tarkistus seuraa myös palkkatason kasvua.

Jos henkilölle maksussa oleva täysi eläke jäisi tietyissä tilanteissa alle eläkkeen vähimmäistason tai takuueläkkeen tason, maksettaisiin erotus henkilölle vähimmäistasolisänä (minstenivåtillegg) suhteutettuna henkilön vakuutusaikaan.

Verotus

Eläkkeet ovat verotettavaa tuloa. Perusvähennys (minstefradraget) on kiinteä palkka- ja eläketulosta ja vastaavista tuloista tehtävä vähennys. Vähennyksen määrä eläketulosta on 31 prosenttia (vuosi 2020). Vähennyksen määrä on korkeampi palkka- ja työkyvyttömyysetuustulosta. Vähennys on korkeampi myös, jos henkilöllä on sekä eläke- että palkkatuloa. Kansanvakuutuksen vanhuuseläkkeen- sekä julkisen sektorin AFP-sopimuseläkkeensaajat (ks. jäljempänä) saavat lisäksi ala- ja ylätulorajan mukaisista tuloista verovähennyksen (skattefradrag) enimmäismäärään (32 330 NOK vuosi 2020) asti. Ylätulorajan ylittävästä eläketulosta vähennys pienenee asteittain.

Työkyvyttömyysetuus verotetaan palkkatulona. Mikäli verotuksellinen asuinpaikka ei ole Norjassa, maksetaan eläkkeistä ja työkyvyttömyysetuudesta 15 prosentin lähdevero bruttotuloista. Vakuutetun kansanvakuutusmaksu työkyvyttömyysetuudesta on 8,2 prosenttia. Vakuutetun kansanvakuutusmaksu maksetaan myös eläketulosta (5,1 prosenttia, vuosi 2020).

Lisäeläketurva

Työmarkkinaeläke AFP

AFP (avtalefestet pensjon) on yksityisen ja julkisen sektorin sopimusperusteinen työmarkkinaeläkejärjestelmä.

Yksityisen sektorin AFP-eläkejärjestelmää hallinnoi Fellesordningen for AFP, jota puolestaan hallinnoi teollisuuden työnantajajärjestö NHO ja työntekijäjärjestö LO. Valtio kustantaa AFP:n kuluista 1/3 ja loput 2/3 kustantaa yritykset, jotka ovat osallisena AFP-järjestelmässä

Yksityisen sektorin AFP-eläkejärjestelmää muutettiin vuonna 2011 varhaiseläkejärjestelmästä elinikäiseksi kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkettä täydentäväksi eläkkeeksi, joten AFP-eläkkeen saamisen edellytyksenä on lisäksi muun muassa vähintään 62 vuoden ikä ja kansaneläkejärjestelmän vanhuuseläkkeen nostaminen vähintään 20 prosentin suuruisena osaeläkkeenä. AFP-eläkkeen myöntämisenä lähtökohtaisena edellytyksenä on, että henkilö on työskennellyt vähintään seitsemän vuotta viimeisestä yhdeksästä vuodesta yrityksille, joka ovat noudattaneet AFP-järjestelmän sisältävää työehtosopimusta. Vähimmäisaikaa koskevat edellytykset ovat alhaisemmat vuonna 1954 ja sitä ennen syntyneille henkilöille.

AFP-vakuuttamisvelvollisuus on 13–61-vuotiaista työntekijöistä, ja AFP-eläkettä kertyy 0,314 prosenttia eläkkeen perusteena olevista vuosituloista 7,1-kertaiseen perusmäärään asti. AFP-eläkettä maksetaan loppuelämän, ja kuten kansaneläkkeeseen, myös AFP-eläkkeen elinaikaiseen etuusosaan sovelletaan elinajansopeutusta (suhdelukua). Vuosina 1944–1962 syntyneille maksetaan kompensaatiolisä elinaikasopeutuksen soveltamisesta.

AFP-eläkkeen rinnalla voi työskennellä ilman ansiorajoja.

AFP-eläkkeen työnantajamaksu on prosenttiosuus (2,5 % vuonna 2020) työntekijälle maksettavista 1–7,1 perusmäärän (1–7,1 G) välisistä ansioista. Fellesordningen for AFP:n hallitus määrää vuosittain maksuprosentin suuruuden.

NAV ottaa huomioon AFP-eläkkeen määrän laskiessaan, onko alle 67-vuotiaalle henkilölle myönnettävän eläkkeen määrä korkeampi kuin kansaneläkejärjestelmän takuueläke tai eläkkeen vähimmäistaso.

Maksussa olevan AFP-eläkkeen määrää tarkistetaan palkkojen muutoksella, josta on vähennetty 0,75 prosenttia, kuten kansanvakuutusjärjestelmän maksussa olevia eläkkeitä. 

AFP-eläkettä sai yksityiseltä sektorilta alkuvuonna 2020 noin 88 000 henkilöä, ja keskimääräinen vuosieläke vuonna 2019 oli noin 67 600 NOK (5633 NOK/kk).

Julkisen sektorin AFP

Julkisella sektorilla on omat sopimusjärjestelmänsä. Näitä hallinnoivat valtion eläkekassa (Statens Pensjonskasse, SPK) ja kuntatyöntekijöiden osalta kunnallinen eläkekassa (Kommunal landspensjonskasse, KLP).

Julkisen sektorin palveluksessa oli Norjassa vuonna 2017 noin 30 prosenttia työllisistä.

Julkisen sektorin AFP-eläke alle 65-vuotiaalle lasketaan ja koostuu kuten kansanvakuutusjärjestelmän leskeneläke, peruseläkkeestä, työeläkkeestä ja erityislisästä sekä mahdollisista täydentävistä lisistä.

Julkisella sektorilla AFP-eläkkeelle voi jäädä 62–67 vuotiaana. AFP-eläkkeen myöntämisen edellytyksenä on mm. palvelusaikaa ja ansioiden määrää koskevia eri edellytyksiä. Julkisen sektorin AFP-eläkkeen kanssa ei kuitenkaan voi ottaa kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkettä varhennettuna tai leskeneläkettä.

AFP-eläkkeen määrä ennen 65-ikävuotta vastaa henkilön kansallisvakuutuksesta saatavan vanhuuseläkkeen määrää ilman elinajansopeutusta. Tämän jälkeen, 65–67-vuotiailla AFP-eläke vastaa yleensä 66 prosenttia eläkeperusteesta, jos täysiaikaista palvelusaikaa on ollut vähintään 30 vuotta. Lyhyempi palvelusaika vaikuttaa eläkkeen määrää vähentävästi. AFP-eläke muuttuu 67-vuotiaana valtion eläkekassan tai kunnallisen eläkekassan maksamaksi vanhuuseläkkeeksi (lisäeläke). AFP-eläkkeen voi ottaa myös osittaisena.

Julkisen sektorin AFP-eläkejärjestelmää on muutettu vuodesta 2020 siten, että vuonna 1963 ja sen jälkeen syntyneillä AFP-eläke on muuttumassa yksityisen sektorin AFP-eläkettä vastaavasti varhaiseläkejärjestelmästä elinikäiseksi eläkkeeksi, jolle voi jäädä joustavasti 62–70-vuotiaana.  Eläkkeen perusteena olevista tuloista eläkettä kertyy 4,21 prosenttia 7,1 perusmäärään (7,1 G) asti 13–61-vuotiaana. AFP-eläkevarallisuus jaetaan jakoluvulla eläkettä nostettaessa.

OTP-lain mukaiset lisäeläkkeet

Yksityisen sektorin työnantajille on asetettu lisäeläkkeen järjestämisvelvollisuus OTP-laissa (lov om obligatorisk tjenestepensjon, OTP-loven).  OTP-laki antaa mahdollisuuden järjestää työntekijän lisäeläke maksuperusteisessa (Innskuddspensjonsloven mukaisesti), etuusperusteisessa (Foretakspensjonsloven mukaisesti) tai hybridissä (Tjenestepensjonsloven mukaisesti) eläkejärjestelmässä.

Yksityisen sektorin aktiivisesti lisäeläkevakuutettuja oli vuonna noin 1,55 miljoonaa, joista 1,46 miljoonaa oli vakuutettu maksuperusteisessa järjestelmässä. OTP-lisäeläkejärjestelmien toimijat jakautuvat pääosin henkivakuutusyhtiöihin sekä eläkekassoihin. Lisäeläketurva on yleensä rahastoitua eläketurvaa.

Maksuperusteisessa järjestelmässä työnantaja suorittaa eläkelaitokselle valitun säästösuunnitelman mukaisen prosenttiosuuden työntekijän palkasta. Maksun vähimmäismäärä on kaksi prosenttia yhden ja kahdentoista perusmäärän (1–12G) välisestä palkasta. Enimmäismäärä on lähtökohtaisesti seitsemän prosenttia. Vähimmäismäärän mukainen järjestely oli vuonna 2018 noin 41 prosentilla vakuutetuista.

Työntekijä voi vapaaehtoisesti maksaa myös järjestelmään. OTP-lain mukaista maksuperusteista eläkettä on saatava vähintään 10 vuotta ja 15 vuotta ne, jotka nostavat eläkkeen 62-vuotiaana. Eläkettä tulee maksaa vähintään 77-vuotiaaksi. 

Etuusperusteisessa järjestelmässä on määritetty tietty etuustaso, jonka mukaisesti maksu määräytyy. Myös hybridissä työnantaja suorittaa eläkelaitokselle valitun säästösuunnitelman mukaisen prosenttiosuuden työntekijän palkasta. Maksulla on enimmäismäärä, ja järjestelmä takaa tietyn eläke-etuustason valitussa iässä. Etuusperusteisessa ja hybridissä järjestelyssä eläkkeitä maksetaan elinikäisenä.

Myös itsenäiset elinkeinonharjoittajat ja freelancerit voivat vapaaehtoisesti järjestää itselleen lisäeläkkeen maksuperusteisen järjestelmään (Innskuddspensjonsloven mukaisesti). Eläkemaksuja voi vähentää verotuksessa enintään seitsemän prosenttia yhden ja kahdentoista välisen perusmäärän (1–12 G) yrittäjätulosta.

Julkisen sektorin lisäeläkkeet

Julkisen sektorin suurin lisäeläkejärjestelyjen tarjoaja on valtion eläkekassa SPK, joka hallinnoi valtion palveluksessa olevien lisäksi suurimman osan opetus- ja tutkimussektorilla työskentelevien lisäeläkejärjestelyjä. Valtion eläkekassan eläkejärjestelmä toimii jakojärjestelmäperiaatteella. Kunnallinen eläkekassa KLP on suurin kunnallissektorin työntekijöiden lisäeläkevakuuttaja. Kunnallisen puolen työntekijöitä vakuuttavat myös henkivakuutusyhtiöt sekä kuntien omat eläkekassat.

Julkisella sektorilla lisäeläkejärjestelmät ovat etuusperusteisia. Julkisen sektorin lisäeläke vastaa yleensä 66 prosenttia eläkeperusteesta (”loppupalkasta”), jos täysiaikaista palvelusaikaa on ollut vähintään 30 vuotta. Lisäeläke yhteensovitetaan kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeeseen eläkkeiden kokonaismäärän tasaamiseksi.

KLP:n maksama keskimääräinen vanhuuseläke vuonna 2019 oli 79 000 NOK/vuosi.

Vuonna 1963 tai sen jälkeen syntyneillä eläkettä koskevat säännöt muuttuvat vuonna 2020. Eläkkeen nimi muuttuu julkisesta palveluseläkkeestä (offentlig tjenestepensjon, OFTP) lisäeläkkeeksi (påslagspensjon). Entisen 30 vuoden kertymisajan sijaan kaikki vuodet 75-vuotiaaksi kerryttävät eläkeansiota. Vuodesta 2020 kertynyt eläke lasketaan ilman yhteensovitusta kansanvakuutuksen eläkkeisiin, mutta maksetaan kansanvakuutuksen vanhuuseläkkeen lisänä. Eläkkeelle voi jäädä 62–75-vuotiaana entisen 67-ikävuoden sijaan. Eläkkeen voi myös yhdistää työntekoon ilman, että ansiot vaikuttavat eläkkeen maksuun.

Lisäeläkevarallisuutta (påslagsbeholdning) kertyy 5,7 prosenttia eläkkeen perusteena olevista tuloista. Jos ansioita on yli 7,1 kertaisen perusmäärän, lisäkarttumisprosentti on 18,1 12-kertaiseen perusmäärään saakka. Lisäeläkevarallisuutta tarkistetaan palkkojen kasvulla samoin kuin maksussa olevaa eläkettä (vähennettynä 0,75 prosenttiyksiköllä).

Vuosina 1954–1962 syntyneillä lisäeläkkeeseen, vastaavasti kuin kansansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeessä, sovelletaan uusia ja vanhoja sääntöjä asteittain ikäluokan syntymävuoden mukaisesti. Lisäeläke yhteensovitetaan yhä kansanvakuutusjärjestelmän vanhuuseläkkeeseen siirtymäsääntöjen mukaisesti. Lisäeläkkeen voi nostaa aikaisintaan 67-vuotiaana.  Eläkkeeseen sovelletaan elinajansopeutusta.

Lue lisää Etk.fi:ssä:

• Norjan eläkejärjestelmää ristiin rastiin – öljy, sukset ja eläkkeet (ETK:n blogi 14.7.2020)
• Osittainen vanhuuseläke on hittituote Ruotsissa ja Norjassa – miten käy Suomessa? (ETK:n blogi 26.1.2017)

Aiheesta muualla:

• What is the cost of total pension provision and who pays the bill? Cross-national comparison of pension contributions. Finnish Centre for Pensions, Reports 09/2016 (Julkari)
• Eläketurvakeskuksen selvityksiä 02/2014: Kansainvälinen vertailu eläkevarojen sijoitustoiminnan sääntelystä
• Risku & Vidlund. 2008. Finnish and Norwegian pension reforms – Implications for Preparing Aged Society. ETK Working Papers 2008:4 (Julkari)
• Statistical Report. 2008. Expected effective retirement age in the Nordic countries. ETK (Julkari)
• Norjan eläkkeiden rahoituksesta: Eläkemaksutaso yhdeksässä Euroopan maassa vuonna 2005 (Julkari)
• Norjan eläkejärjestelmän kuvaus (SSA)
• Norjan eläkejärjestelmän ja sosiaaliturvan kuvaus (Euroopan komissio)
• Verotuksesta Pohjoismaissa (Nordisk eTax)
• NAV (Arbeids- og velferdsetaten)
• Verohallinto (Skatteetaten)
• Norjan pankin varainhoito (Norges Bank Investment Management, NBIM),
  joka hallinnoi Valtion kansainvälistä eläkerahastoa (Statens pensjonsfond utland, SPU)
• Fellesordningen for AFP
• Valtion eläkekassa (Statens Pensjonskasse, SPK)
• Kunnallinen eläkekassa (Kommunal landspensjonskasse, KLP)