Tulonsiirtojärjestelmät ja köyhyys: miten köyhyyttä voi vähentää tehokkaimmin?
Köyhyyden vähentäminen on yksi hyvinvointivaltioiden keskeisimmistä tavoitteista. Poliittisia päättäjiä ja tutkijoita kiinnostava kysymys onkin, miten köyhyyttä voi vähentää kaikkein tehokkaimmin. Aiheesta on tehty paljon uutta tutkimusta viime vuosina.
Juuri julkaistussa kirjallisuuskatsauksessa kävin läpi tutkimuksia ja selvisi, että monen sosiaalipolitiikan asiantuntijan on osittain syytä päivittää käsitystään aiheesta. Tässä kirjoituksessa käyn lyhyesti läpi keskeisimpiä havaintoja sekä kirjoitan hieman eläkejärjestelmän roolista.
Kohdentaminen universaalin järjestelmän sisällä vaikuttaa tehokkaimmalta strategialta
Olennaisimmat käsitteet tutkimuskirjallisuudessa ovat universalismi ja (pienituloisille) kohdentaminen. Universalismi viittaa siihen, että sosiaaliturva taataan kaikille. Kohdentamisen käsite viittaa siihen, miten maksetut sosiaaliturvaetuudet jakautuvat: esimerkiksi pienituloisille kohdentaminen tarkoittaa sitä, että sosiaaliturvaetuuksia maksetaan erityisesti pienituloisille.
Usein universalismia ja pienituloisille kohdentamista on käsitelty toistensa vastakohtina, vaikkei näin välttämättä ole. Olennaista kuitenkin on, että eri maiden välillä on merkittäviä eroja tulonsiirtojärjestelmissä sekä sen suhteen kenelle etuudet kohdentuvat. Köyhyydellä viittaan niin kutsuttuun suhteellisen tuloköyhyyteen.
Monella tutkijalla ja asiantuntijalla on ollut ajatus, että universalismin ja pienituloisille kohdentamisen välillä vallitsisi jännite: tulee valita, kohdennetaanko resurssit nimenomaan pienituloisille vai laajemmin kaikille. Tutkimuskirjallisuudessa erityisen vahvan aseman on saanut teoria niin kutsutusta ”uudelleenjaon paradoksista”, jonka esittivät ruotsalaistutkijat Walter Korpi ja Joakim Palme yli 20 vuotta sitten. Teorian mukaan, mitä enemmän sosiaaliturvaetuuksia kohdennetaan pienituloisille, sitä yleisempää köyhyys on. Tämä olisi paradoksaalista, sillä pienituloisille etuuksien kohdentaminen kasvattaa nimenomaan pienituloisten tuloja. Korpi ja Palme esittivät, että heidän havainnollistama yhteys selittyisi sillä, että koska pienempi joukko hyötyy kohdennetuista etuuksista, on niiden asema heikompi ja täten myös etuuksien taso jää matalaksi.
Uudemman tutkimuskirjallisuuden perusteella tehokkainta kuitenkin vaikuttaa olevan pienituloisille tulonsiirtojen kohdistamisen yhdistäminen universalismiin. Täten nykytiedon valossa ei voida tehdä johtopäätöstä, että suurempi kohdentaminen tarkoittaisi välttämättä korkeampaa köyhyyden tasoa.
Maissa, joissa sosiaaliturva taataan laajemmin kaikille, tulojen uudelleenjakoon käytetyt resurssit ovat suuremmat ja sitä kautta köyhyys vähäisempää.
Korven ja Palmen teorian mukaisesti uudemmat tutkimukset havainnollistavat, että maissa, joissa sosiaaliturva taataan laajemmin kaikille, tulojen uudelleenjakoon käytetyt resurssit ovat suuremmat ja sitä kautta köyhyys vähäisempää. Vaikka kuva ilmiöstä on päivittynyt, kykenevät tulokset kuvaamaan hyvin nimenomaan Pohjoismaiden menestystä köyhyyden vähentämisessä: juuri Pohjoismaista on löydettävissä kohdentamista universaalin järjestelmän sisällä.
Eläkkeillä tärkeä rooli köyhyyden vähentämisessä
Eläkkeiden esiin nostaminen on olennaista, koska ne muodostavat merkittävän osan tulonsiirtojärjestelmästä ja vanhuuseläkeikäiset ovat suuri väestöryhmä. Eläkkeillä onkin merkittävä vaikutus väestön köyhyysasteeseen. Kattavat eläkejärjestelmät ovatkin yksi syy siihen, miksi Pohjoismaissa toteutuu yllä kuvatun kaltainen kombinaatio tulonsiirtojen kohdentamisesta universaalin järjestelmän sisällä.
Eläkkeiden vahva sidos työuran ansioihin tuottaa hyvätuloisempia henkilöitä hyödyttäviä lopputulemia. Vastaavasti lakisääteisten vähimmäismääräisten eläkkeiden rooli on tärkeä kaikista pienituloisimmille. Eläkejärjestelmän osalta Korpi ja Palme esittivät teorian siitä, miten ansiosidonnaiset järjestelmät tuottavat matalamman taloudellisen eriarvoisuuden tason, koska siten yksityisen eläketurvan rooli jää pienemmäksi.
Samansuuntaisesti on viimeaikaisia viitteitä siitä, että yksityisen eläketurvan roolin kasvu on yhteydessä köyhyyden kasvuun. Toisaalta eläkeläisköyhyyden näkökulmasta peruseläketurvan tason – eli pienituloisille kohdentamisen – merkitystä ei tule aliarvioida.
Koko väestön köyhyyden tason näkökulmasta tärkeää on tasapaino vanhuuseläkejärjestelmän ja työikäisille kohdistuvien etuuksien välillä. Pohjoismaat ovat tässä onnistuneet, koska työikäisille kohdistuvien etuuksien taso on korkea ja toisaalta eläkejärjestelmät ovat kattavia.
Sosiaaliturvan uudistamisen haasteet
Kun maita verrataan toisiinsa, Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa näyttää onnistuneen melko hyvin köyhyyden ehkäisemisessä. Kuitenkin talouskasvun hidastuminen, väestörakenteen muuttuminen ja muut yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat hyvinvointivaltion rahoituspohjaan ja toisaalta tuottavat tulonsiirtojärjestelmälle uusiutumistarpeita.
Tutkimuskirjallisuus tulonsiirtojärjestelmien köyhyysvaikutuksista havainnollistaa, kuinka järjestelmän tulisi olla tasapainossa sekä kaikkia että pienituloisia hyödyntävien elementtien, mutta myös työikäisten etuuksien ja vanhuuseläkejärjestelmän suhteen. Nämä tekijät on hyvä pitää mielessä sosiaaliturvaa kehitettäessä ja uudistettaessa.
Lähteet
Ilmakunnas, Ilari (2020) Uudelleenjaon paradoksin jäljillä: kirjallisuuskatsaus universalismin ja pienituloisille kohdentamisen köyhyysvaikutuksista. Yhteiskuntapolitiikka, 85(5–6), 563–570.
Korpi, Walter & Palme, Joakim (1998) The Paradox of Redistribution and Strategies of Equality: Welfare State Institutions, Inequality, and Poverty in the Western Countries. American Sociological Review 63(5), 661–687.
