Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus: Onko vastakkainasettelu ainoa vaihtoehto?
Usein sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus kuvataan kahden ryhmän – nuorten ja ikääntyneiden – vastakkainasetteluna. Mutta onko tämä todella paras tapa analysoida asiaa? Yhdysvaltalaisen filosofin Norman Danielsin "järkevän elinkaaren malli" (prudential lifespan account) tarjoaa kysymykseen toisenlaisen näkökulman.
Norman Danielsin mallin ymmärtämiseksi on tärkeää selventää kahden termin eroa:
- Termillä sukupolvi (generation) tarkoitetaan peräkkäisiä syntymäkohortteja. Esimerkiksi voidaan sanoa, että 1980-luvulla syntyneet muodostavat oman sukupolvensa. Koska syntymäkohortti säilyy samana läpi elämän, sukupolvi ei muutu: kerran buumeri, aina buumeri.
- Ikäluokka (age group) viittaa tiettynä ajankohtana samanikäisiin ihmisiin. Vuonna 2025 1980-luvulla syntyneet kuuluvat ikäluokkaan 35–45-vuotiaat. Ikäluokka kuitenkin muuttuu ajan myötä. Vuonna 2050 tämän sukupolven ikäluokka on jo 60–70-vuotiaat. Toisin sanoen ajankohta määrittää mihin ikäluokkaan ihminen kuuluu.
Ryhmien välisestä tarkastelusta elinkaaren sisäiseen tarkasteluun
Politiikassa ikä toimii usein ihmisiä erottelevana tekijänä. Eri ikäluokat kilpailevat resursseista, koska heillä on erilainen elämäntilanne ja siten myös tarpeet. Perinteisesti eläkekeskustelu kuvataan työssäkäyvien ja eläkeläisten välisenä ristiriitana. Hieman yksinkertaistaen, toiset ovat huolissaan maksusta ja toiset eläkkeiden tasosta. Danielsin mukaan tällainen vastakkainasettelu on kuitenkin virheellinen, sillä elinkaarensa aikana ihminen siirtyy ikäluokasta toiseen. Työssäkäyvästä tulee lopulta eläkeläinen.
Daniels näkeekin, että nuorten ja vanhojen suhde rinnastuu yhden elämänkaaren eri vaiheisiin, nuoruuteen ja vanhuuteen. Sama ihminen on elämänsä aika sekä nuori että vanha. Se periaate, millä jakaisi resursseja, kuten tuloja, näiden kahden elämänjakson välillä tulisi ohjata sitä, miten jakaisi resursseja kahden ikäluokan välillä. Tällöin ikäluokkien vastakkainasettelu muuttuukin resurssien jakamiseksi yhden elämän sisällä, ei eri elämien ja ryhmien välillä.
Daniels on onnistunut kääntämään alun kilpailutilanteen kysymykseen yksilön elinkaaren sisäisestä tulojen ja riskien jaosta.
Työssäkäyvän ja eläkeläisen riskien jako
Danielsin ajattelua voi hyödyntää eläkekysymyksissä esimerkiksi pohtimalla, miten eläkkeiden rahoitukseen liittyvä riski voitaisiin jakaa eläköityneen minän ja työikäisen minän välillä.
Mitä jos laman seurauksena eläkemaksuja olisi pakko nostaa eläkkeiden maksamiseksi? Suojelisinko silloin täysin ikääntynyttä itseäni taloudellisilta riskeiltä, vai jakaisinko riskiä siten, etteivät tuloni nuorempana heikkenisi niin paljon? Riskejä voisi jakaa esimerkiksi nostamalla eläkemaksuja ja samalla heikentämällä eläkkeiden indeksointia. Näin minä työikäisenä ja minä eläkeläisenä kantaisimme taloudellisen riskin yhdessä. Molempien tulot laskisivat mutta suhteellinen asema pysyisi vakaana. Sama periaate toimisi myös nousukaudella: molempien tulot nousisivat vakaasti suhteessa toiseensa.
Danielsin malli tarjoaa yhden tavan tarkastella sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta eläkkeissä. Danielsin mukaan ihminen välttäisi painottamasta liikaa tiettyä elämänvaihetta ja jakaisi riskejä harkitun tasapuolisesti eri elämänkaaren vaiheiden kesken.
Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sinä näet Danielsin mallin. Taloudessa tapahtuu aina shokkeja, jotka vaikuttavat tuloihin. Turvaisitko itsellesi mahdollisimman turvatut eläkevuodet vai olisitko valmis kantamaan osan riskistä myös eläkepäivinäsi?
Lähteet:
- Daniels, Norman (1988). Am I my parents’ keeper?: an essay on justice between the young and the old. Oxford: Oxford University Press.
- Kielitoimiston sanakirja (2024)
- Uusitalo, Hannu (2002). Sukupolvien välinen oikeudenmukainen tulonjako ja eläkepolitiikka. Yhteiskuntapolitiikka 67(1), 38-43.
Ehkä sen verran että eläkeikäisenä ei voi nostaa tulojaan ja käänteinen indeksi itse asiassa laskee elintasoa yleiseen.
Jos itse ottaisin vakuutuksen haluaisin myös itselleni kunnollisen korvauksen. Ei taitettua indeksi jne.
Miksi ottaa huono vakuutus itselleen?
Luulenpa niin ettei ihmiset ajattele elämäänsä kuin muutaman kuukauden eteenpäin. Näin osoittaa myös tutkimukset.
Se näkyy esim siinä että ollaan valmiina maksamaan enemmän jos saa heti käyttöön. Sitä käyttävät pikavippaajat yms hyväksi.
Olisiko niin että raha halutaan omaan käyttöön heti eikä vasta eläkkeellä.
Siitä esillä ollut vastaikkain asettelu. Ne jotka ovat pikavippaajia ja sitten ne jotka elävät suunnitelmallisesti
Tässä pitää muistaa työeläkejärjestelmän syntyhistoria. Työnantaja lupautui maksamaan koko järjestelmän kulut, kunhan heitä ei rasiteta isommilla kuluilla kuin kilpailijamaiden yrityksiä. Työeläkevakuutusmaksu on siten ollut työnantajille samanlainen kustannus kuin palkkakin. Jokaisesta palkkaeurosta on luvattu maksaa tietty prosenttiosuus työeläkkeenä ulos. Sukupolvikiistana onkin siten puhuttava eri aikakausien työnantajille kohdistuvana kiistana. Alkuaikoina maksut olivat pieniä, kun ne nyt ovat suuria. En usko, että järjestelmän luojat olivat laskutaidottomia, kysymys oli oman edun tavoittelusta järjestelmän kustannuksella.
Tuossa pohtimassasi mallissa ongelmana on se, että työeläkevakuutusmaksun nosto pienentää työntekijän käteen jäävää rahaa ja huono indeksi lisäksi leikkaa työeläkettä. Kun tuon jyvittää alkuperäiseen lupaukseen, niin työnantajan lupausta rahoittaa voimakkaasti työntekijä. Tuo ajatusmalli jota esität blogissa toimisi, jos työntekijä hoitaisi koko työeläkejärjestelmän rahoituksesta työeläkkeen saamiseen asti.
Toinen ongelma on siinä, että työeläkkeetkin ovat keskimääräisesti pieniä. Niiden leikkaaminen ei poista ongelmia vaan pahimmassa tapauksessa lisää niitä. Yksi ongelmista on lisäksi se, että työeläkevakuutusmaksut ovat jo nyt korkeita, joka vaikeuttaa työllistämistä. Tästä syystä työntekijät on lisätty työeläkevakuutusmaksujen maksajiksi.
Ainoa pelastusrengas on se, että saamme tuottavuuden kasvuun ja jakovaraa yhteiskunnan tarpeisiin. Nykyinen politiikka viimeisiltä vuosikymmeniltä ei kyllä lupaa hyvää. Erilaiset poliittiset kokoonpanot ovat käyneet vuorollaan yrittämässä, mutta huonoin tuloksin. Euro ei ole yhtään auttanut asiassa.
Kaikesta paisuvasta tiedostamme ja kehittyvistä tietovälineistä huolimatta, useimmilta nyt eläviltä ihmisiltä puuttuu aikaperspektiivi. Vielä runsas 60 vuotta sitten eläketurvaa ei ollut tai se oli useimmilla hyvin niukka.
Tästä puutteesta saattoi muistuttaa tuvan nurkassa huokaileva ja kitisevä anoppi. Hän ei ollut siellä useinkaan toivottuna seuralaisena, vaan nuoremman sukupolven piti lain mukaan käytännössä huolehtia vanhemmistaan vuoteen 1970 eli kaksi sukupolvea sitten.
Yksinäiset, joilla ei tällaista mahdollisuutta ollut, pakotti yhteiskunta antamaansa avustuksen vastikkeeksi tekemään työtä. Usein nämä, hyvinkin iäkkäät, naiset esimerkiki hoitivat ventovieraita lapsia vielä sata vuotta sitten Tampereella. Eipä tainnut olla ihan turvallisinta ja ihanteellisinta sukupolvien kohtaamista.
Suomalaisen sosiaalihistorian grand old man Hannu Soikkanen onkin sanonut yhdeksi työeläkkeen saavutukseksi, että ”vanhenevat työntekijät olivat nuorempien tiellä työelämässä, ja he tarvitsivat kunniallisen poistumistien työelämästä”.
Hei,
Kiitos paljon hyvistä kommenteista ja pahoitteluni myöhäisestä reagoinnista.
Jounille:
Danielsin mallin ydinajatus on luoda vakuutusjärjestely, jota yksilö ei kokisi ”huonoksi” vaan järkeväksi ratkaisuksi. Mallin perusperiaatteena on elinkaaren mittainen riskienjakaminen, jossa ihminen toimii sekä maksajana että saajana. Tavoitteena on varmistaa, että mahdolliset riskit eivät kohdistu vain yhteen elämänvaiheeseen, ja että elintaso säilyy riittävänä läpi elinkaaren.
On myös totta, että vallitseva lyhytkatseisuus asettaa haasteita pitkän aikavälin instituutioille. Tämä ei kuitenkaan mielestäni saa estää keskustelun syventämistä ja laajempien näkökulmien tarkastelua nykyhetken ulkopuolella.
Jarille:
Olet oikeassa, ettei malli ota kantaa siihen, miten aiheesta on aiemmin keskusteltu. Mielestäni talousteoria kuitenkin tarjoaa työkalun tarkastella asiaa erityisesti työntekijän näkökulmasta. Taloustieteessä uuden työntekijän palkkaaminen on perusteltua, jos hänen rajatuotteensa arvo vastaa palkkaamisesta aiheutuvia rajakustannuksia. Jos myös palkka määrittyisi täsmälleen rajatuotoksen mukaan, yrityksen rooli supistuisi lähinnä tuotannon koordinointiin, sillä työntekijä kattaisi työnsä kustannukset itse.
Uskon lisäksi, että käsitys suffisientarismista – eli riittävän resurssitason ylläpitämisestä – vaikuttaa siihen, kuinka alas sosiaalietuuksien annetaan laskea.
Työllisyyden ja tuottavuuden lisääminen on epäilemättä tärkeä tavoite ikääntyvässä yhteiskunnassa, jossa julkiset menot ovat kasvussa. Kuten mainitsit, Euroopan viimeaikainen tuottavuuskehitys on ollut valitettavan heikkoa.
Kimmolle:
Kiitos ajatuksistasi!