Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus: Onko vastakkainasettelu ainoa vaihtoehto?
Usein sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus kuvataan kahden ryhmän – nuorten ja ikääntyneiden – vastakkainasetteluna. Mutta onko tämä todella paras tapa analysoida asiaa? Yhdysvaltalaisen filosofin Norman Danielsin "järkevän elinkaaren malli" (prudential lifespan account) tarjoaa kysymykseen toisenlaisen näkökulman.
Norman Danielsin mallin ymmärtämiseksi on tärkeää selventää kahden termin eroa:
- Termillä sukupolvi (generation) tarkoitetaan peräkkäisiä syntymäkohortteja. Esimerkiksi voidaan sanoa, että 1980-luvulla syntyneet muodostavat oman sukupolvensa. Koska syntymäkohortti säilyy samana läpi elämän, sukupolvi ei muutu: kerran buumeri, aina buumeri.
- Ikäluokka (age group) viittaa tiettynä ajankohtana samanikäisiin ihmisiin. Vuonna 2025 1980-luvulla syntyneet kuuluvat ikäluokkaan 35–45-vuotiaat. Ikäluokka kuitenkin muuttuu ajan myötä. Vuonna 2050 tämän sukupolven ikäluokka on jo 60–70-vuotiaat. Toisin sanoen ajankohta määrittää mihin ikäluokkaan ihminen kuuluu.
Ryhmien välisestä tarkastelusta elinkaaren sisäiseen tarkasteluun
Politiikassa ikä toimii usein ihmisiä erottelevana tekijänä. Eri ikäluokat kilpailevat resursseista, koska heillä on erilainen elämäntilanne ja siten myös tarpeet. Perinteisesti eläkekeskustelu kuvataan työssäkäyvien ja eläkeläisten välisenä ristiriitana. Hieman yksinkertaistaen, toiset ovat huolissaan maksusta ja toiset eläkkeiden tasosta. Danielsin mukaan tällainen vastakkainasettelu on kuitenkin virheellinen, sillä elinkaarensa aikana ihminen siirtyy ikäluokasta toiseen. Työssäkäyvästä tulee lopulta eläkeläinen.
Daniels näkeekin, että nuorten ja vanhojen suhde rinnastuu yhden elämänkaaren eri vaiheisiin, nuoruuteen ja vanhuuteen. Sama ihminen on elämänsä aika sekä nuori että vanha. Se periaate, millä jakaisi resursseja, kuten tuloja, näiden kahden elämänjakson välillä tulisi ohjata sitä, miten jakaisi resursseja kahden ikäluokan välillä. Tällöin ikäluokkien vastakkainasettelu muuttuukin resurssien jakamiseksi yhden elämän sisällä, ei eri elämien ja ryhmien välillä.
Daniels on onnistunut kääntämään alun kilpailutilanteen kysymykseen yksilön elinkaaren sisäisestä tulojen ja riskien jaosta.
Työssäkäyvän ja eläkeläisen riskien jako
Danielsin ajattelua voi hyödyntää eläkekysymyksissä esimerkiksi pohtimalla, miten eläkkeiden rahoitukseen liittyvä riski voitaisiin jakaa eläköityneen minän ja työikäisen minän välillä.
Mitä jos laman seurauksena eläkemaksuja olisi pakko nostaa eläkkeiden maksamiseksi? Suojelisinko silloin täysin ikääntynyttä itseäni taloudellisilta riskeiltä, vai jakaisinko riskiä siten, etteivät tuloni nuorempana heikkenisi niin paljon? Riskejä voisi jakaa esimerkiksi nostamalla eläkemaksuja ja samalla heikentämällä eläkkeiden indeksointia. Näin minä työikäisenä ja minä eläkeläisenä kantaisimme taloudellisen riskin yhdessä. Molempien tulot laskisivat mutta suhteellinen asema pysyisi vakaana. Sama periaate toimisi myös nousukaudella: molempien tulot nousisivat vakaasti suhteessa toiseensa.
Danielsin malli tarjoaa yhden tavan tarkastella sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta eläkkeissä. Danielsin mukaan ihminen välttäisi painottamasta liikaa tiettyä elämänvaihetta ja jakaisi riskejä harkitun tasapuolisesti eri elämänkaaren vaiheiden kesken.
Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sinä näet Danielsin mallin. Taloudessa tapahtuu aina shokkeja, jotka vaikuttavat tuloihin. Turvaisitko itsellesi mahdollisimman turvatut eläkevuodet vai olisitko valmis kantamaan osan riskistä myös eläkepäivinäsi?
Lähteet:
- Daniels, Norman (1988). Am I my parents’ keeper?: an essay on justice between the young and the old. Oxford: Oxford University Press.
- Kielitoimiston sanakirja (2024)
- Uusitalo, Hannu (2002). Sukupolvien välinen oikeudenmukainen tulonjako ja eläkepolitiikka. Yhteiskuntapolitiikka 67(1), 38-43.
