Jukka Rantala: arvio eläkejärjestelmän arviosta
Eläketurvakeskuksen teettämä riippumaton arvio Suomen eläkejärjestelmästä julkaistiin syyskuun puolivälissä. Raportti on herättänyt runsaasti julkista keskustelua ja hyvä niin. En malta minäkään olla osallistumatta.
Arvio on mielestäni pätevää ammattimiehen työtä. Se ei sisältänyt suuria yllätyksiä. Tämä antaa uskoa sille, että meillä itsellämmekin taitaa olla aika realistinen kuva eläkejärjestelmän tilasta.
Professori Torben M. Andersenin mukaan Suomen eläkejärjestelmän perusrakenne on osoittautunut vankaksi, ja kansainvälisesti vertaillen sen tulokset kuuluvat parhaimmistoon. Andersen nostaa näyttävästi esiin eläkejärjestelmämme vahvuudet kuten esimerkiksi kattavuuden, eläketurvan riippumattomuuden työnantajasta ja toimialasta ja suhteellisen yksinkertaisen rakenteen.
Yksityiskohdissa raportin pohdinnat ovat paljolti yhtäältä-toisaalta tyyppisiä, ja useimmiten johtopäätöksenä on, että asiaa on hyvä selvittää. Tästä vähemmän eläkeasioihin perehtyneelle lukijalle voikin syntyä kuva, että onpas järjestelmä surkea, kun siinä on noin paljon ratkaisemattomia kysymyksiä!
Andersen itse kuitenkin toteaa edellisen kansainvälisen arvion teossa mukana olleen Nicholas Barrin tapaan, että ”ei ole mielekästä verrata olemassa olevaa eläkejärjestelmää johonkin ihanteelliseen, mutta epärealistiseen parhaaseen maailmaan”.
Andersen ja automaattiset vakauttajat
Kehittämisen näkökulmasta raportin parasta antia on automaattisten vakauttajien pohdiskelu. Andersenin mukaan etukäteissäännöillä voidaan hoitaa sopeuttamisongelmia, vaikkei olekaan realistista ajatella, että eläkejärjestelmä voitaisiin täysin automatisoida.
Andersen näkee automaattisten vakauttajien vakuutusteknisenä etuna niiden joustavuuden sopeutumisessa uuteen informaatioon. Esimerkiksi kun eläkeikä kytketään elinajan odotteeseen, vapaudutaan ottamasta etukäteen kantaa siihen, mikä elinajanodote on 20 tai 30 vuoden päästä. Kytkentä kuitenkin varmistaa, että sopeutusta tapahtuu, jos elinajanodote muuttuu.
Poliittiselta kannalta Andersen pitää etukäteissääntöjen suurimpana hyötynä sitä, että ne ovat omiaan vähentämään viivyttelyä muutostarpeen ilmennettyä. Eläkepoliittisen keskustelun polttopiste siirtyy uudistusten tarpeellisuudesta siihen, noudatetaanko aiemmin päätettyjä sääntöjä vai ei. Etukäteissääntöjen hyvä puoli on myös se, että niistä ei yleensä seuraa niin äkkijyrkkiä muutoksia kuin pakon edessä tehdyistä nopeista päätöksistä.
Andersen toteaa, että sopeutumismekanismiin tarvitaan merkittäviä päätöksiä sopivista laukaisimista ja sopeutusten jakautumisesta maksujen, etuuksien ja eläkeikien kesken. Päätöksien pohjaksi taas tarvitaan tarkkaa analyysiä mekanismin toimivuudesta erilaisissa väestöllisissä ja taloudellisissa muutoksissa. Andersen kuitenkin varoittaa pyrkimästä täydellisyyteen eli laatimaan monimutkaisia sääntöjä, joiden kuviteltaisiin kattavan kaikki mahdolliset tilanteet.
Vakauttaja jakaisi riskitaakkaa ja toisi ennustettavuutta
Olen Andersenin johtopäätöksistä samaa mieltä. Oma suhtautumiseni ”kokonaisvaltaiseen” automaattiseen vakauttajaan on muuttunut aikaisempaa myönteisemmäksi. Siihen minulla on kaksi Anderseninkin esille ottamaa syytä.
Ensinnäkin ikärakenteen näkyvissä oleva kehitys on sellainen, että riskinkantajien joukko ei voi rajoittua pelkästään työikäisiin eli sopeutuminen mahdolliseen rahoitustarpeen merkittävään nousuun ei voi tapahtua pelkästään maksun ja tulevan eläkeansainnan kautta. Toiseksi, jos sopeuttamista tarvitaan, erityisesti kriisitilanteessa on parempi, että sopeutuksen lähtökohdaksi otetaan etukäteen rauhassa mietityt ja yhdessä sovitut säännöt, eikä hätäpalikassa ajauduta tekemään erilaisia sattumanvaraisia temppuja. Pahimmillaan voitaisiin jopa pyrkiä siirtämään ansaittu työeläke normaalin omaisuudensuojan ulkopuolelle.
Miten lisätä automaattista vakautusta Suomen oloissa?
Suomen eläkejärjestelmässä on jo nykyisin automaattisia vakauttajia, tärkeimpänä sopeutuminen eliniän odotteen muutoksiin sekä eläkeiän että alkueläkkeen tason kautta (elinaikakerroin). Mahdollisen lisävakauttajan tulisi rahoitustasapainon horjuessa mielestäni tarkoittaa sekä maksun korottamista että indeksien (palkkakerroin ja työeläkeindeksi) heikentämistä normaalikäytäntöön nähden. Maksussa olevan eläkkeen nimellisarvon leikkaamista en pitäisi viisaana, ja jo eläkeindeksin meno alle inflaation on yhdenlainen kipupiste.
Luonnollisesti sääntöjen tulisi olla kaksisuuntaisia siten, että myös mahdollinen suotuisa kehitys heijastuisi kaikkiin riskinkantajaiin. Tässä ei pitäisi rajoittua vain mahdollisesti tehtyjen korotusten/leikkausten vaikutusten nollaamiseen vaan enempäänkin voitaisiin mennä, jos varaa on.
Uskoisin, että muutosten maltillinen kohdentaminen ja vuosimuutosten pitäminen pieninä, mikä jo sinänsä on järkevää ja kohtuullista, täyttäisi ansaittujen työeläkeoikeuksien perustuslainmukaisen omaisuuden suojan. Perustuslainmukaisuus tulisi arvioida jo vakauttajan säätämisvaiheessa.
Mikä vakauttajan käynnistäisi?
Vakauttajan laukaisevan mekanismin rakenne on vaikea kysymys ja siihen minulla ei ole varmaa näkemystä, muutama yhtäältä-toisaalta näkökohta kyllä.
Järkevältä lähtökohdalta tuntuu, että laukaisu tavalla tai toisella perustuisi ennakoituun maksukehitykseen, maksun liiallinen nousuhan on juuri se, mitä halutaan välttää. Automatiikan sitominen erikseen yksittäisiin taustatekijöihin (syntyvyys, sijoitustuotot, rahastointiaste …) voisi johtaa osaoptimointiin. Systeemistä todennäköisesti tulisi myös monimutkainen ja siten päättäjien ja kansalaisten vaikea ymmärtää ja hyväksyä.
Voisi olla hyvä, jos vakauttaja ei olisi jatkuvasti päällä eli laukaisimella pitäisi olla suhteellisen leveä alue, jonka sisällä toimittaisiin normaalisääntöjen mukaan. Vähiten harkinnanvaraisuutta seuraisi, jos maksun ennakoitu kehitys voitaisiin perustaa kaavamaisesti jo toteutuneisiin lukuihin ja tilastoihin yms., mutta toisaalta kaavamaisuus voisi heikentää säännön toimivuutta käytännön tilanteissa.
Koska nykynäkymin vakauttaja todennäköisemmin olisi leikkaava kuin neutraali, vakauttajan säätämiseen voisi olla tarpeen kytkeä alkutilanteen tasapainotusta, siis lähinnä maksun korottaminen jollakin ohjelmalla muutamassa vuodessa lähemmäksi kestäväksi arvioitua tasoa.
Yllätyksiinkin on viisasta varautua etukäteen
Näkyvissä olevasta varautumistarpeesta huolimatta ei voi sanoa, että eläkejärjestelmä olisi epäonnistunut. Päinvastoin, vuoden 2017 eläkeuudistus oli harvinaisen onnistunut kokonaisuus. Syntyvyyden yllättävän alhaiseksi mennyt taso jatkuessaan alkaa kuitenkin heikentää järjestelmän perustusta. Muitakin yllätyksiä voi tulla. Eläkejärjestelmä onnistuu entistäkin paremmin, jos se osaa ajoissa ja systemaattisesti valmistautua ulkoisissa tekijöissä tapahtuviin yllättäviinkin muutoksiin.
Lisää aiheesta:
- Eläkkeiden riittävyys ja kestävyys – arvio Suomen eläkejärjestelmästä (Julkari)
- Tiedote: Suomen eläkejärjestelmä toimii hyvin, mutta tulevaan rahoitushaasteeseen tulisi varautua (17.9.2021)
- Jukka Rantalan blogikirjoitus: Uudet eläkelaskelmat antavat aihetta pohdintaan (29.3.2019)
Etk.fi-blogissa vierailevat asiantuntijat kirjoittavat Vieraskynä-tunnuksen alla. Filosofian tohtori Jukka Rantala on Eläketurvakeskuksen entinen toimitusjohtaja.
